Neljäntienristeys

Määrittääkö ihmisen minuutta jokin autenttinen kokemus omasta olemisestaan, vai ehkä joku sisäänrakennettu käsitys siitä, mitä ihmisen kuuluu olla? Kysymyksen voisi ilmaista myös etiikan termeillä: seuraako olemisesta se, mitä pitäisi tehdä, vai ohjaako käsityksemme siitä, mitä meidän pitäisi olla tai tehdä sitä, mitä me olemme? 

Tommi Kinnusen kirjassa Neljäntienristeys on pariskunta, Lahja ja Onni. Molempia ohjaa elämässä vahva käsitys siitä, mitä heidän pitäisi olla. Käsitys on yhteneväinen, koska molemmille "pitäisi" määrittyy samoista aineksista: Koillismaan selkosten yhtenäiskulttuurista, lestadiolaisväritteisestä pietismistä, siveellis-kansallisesta ihanteesta. Jos molemmat täyttäisivät oman ihanteensa, löytyisi harmonia mitä luultavimmin sekä parisuhteessa että paikallisyhteisössä.

Ongelma tulee siinä, että he eivät ole sellaisia kuin pitäisi. Vastoin kaikkia "pitäisi"-käsityksiään Onni tajuaa olevansa homo. Tästä seuraa pitkäkestoinen perhehelvetti, jossa krooninen ristiriita ei ole vain parin välillä vaan molempien päiden sisällä. Jo edellisiltä sukupolvilta peritty puhumattomuuden ja ohi katsomisen kulttuuri patologisoivat ongelmat; niiden tavoitteena ei ole ainoastaan kelpo julkisivun ylläpitäminen, vaan - ehkä ennen kaikkea - pään sisäinen "näin tämän pitäisi olla"-illuusion ylläpitäminen. 

Todellisuus ei kuitenkaan muutu siksi, mikä sen pitäisi Lahjan ja Onnin mielestä olla. Se muuttuu päinvastaiseen suuntaan, johtuen juuri noista ihanteista kiinni pitämisestä. Ihanteet kääntyvät niiden vaalijia vastaan. Ne aiheuttavat ohi katsomisen ja vaikenemisen lisäksi järkyttävää tuskaa, masennusta ja lopulta itsemurhan. 

Entä, jos lähtisimme rohkeasti siitä, että ihmisen minuutta määrittää ensisijaisesti autenttinen kokemus itsestään ja sen saisi sanoa ääneen, ilman pelkoa? Sen jälkeen sitten kukin voisi miettiä, miten tämä kokemus suhteutuu vallitsevan ympäristön lausuttuihin ja lausumattomiin "pitäisi"-toiveisiin. Liian optimistista?