Joel Haahtelan Perhoskerääjä vie minut erikoisiin olotiloihin. Joskus, kun kirja pitää otteessaan ja samalla koskettaa omia, syviä tuntoja, tuntee kuumeen nousevan kirjan edetessä. Perhoskerääjä jos mikä aiheutti tämän.
Tämä kirja kertoo rakkaudesta äitiin. Juonen ratkaisu on erikoinen: kaksi toisilleen tuntematonta miestä sidotaan tarinassa kryptisellä tavalla yhteen. Juoni rakentuu siitä, kun nuorempi mies yrittää selvittää suhdettaan tuntemattomaan, hänelle perinnön jättäneeseen mieheen. Yhteen heidät sidotaan näennäisesti perinnön kautta, mutta todellinen sitoja on äiti. Kummallakin omansa.
Äidin menetys, varhaisen rakkauden kaipuu, loppuelämän tuska. Kysymys siitä, mikä kaikki voi elämässä järkkyä, kun tuo ensimmäinen rakkaus väkivaltaisesti katkaistaan. Ihminen vaeltaa Suomesta Saksaan ja Saksasta Suomeen etsiessään esimerkiksi suurta, valkoista perhosta. Tai oikeastaan äitiä. Tämän etsimisen Haahtela tekee upeasti. Hauraan kaunis kuva elämästä, unohduksesta, sielun universaaleimmista toiveista. Elämä kuin perhonen, kaunis ja hauras.
Viimeiset sivut luin kuumeenomaisesti, eläen päähenkilön tunteen sisällä, ollen kuin hän. Kaivaten kuin hän. Kirjan päätyttyä kuume ei heti hävinnyt, mutta sen rinnalle jäi elämään jokin eksistentiaalinen levollisuus. Jotakin aina selviää, jotakin jää kesken, ja se on luonnollinen olemisen tapa. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, yksin rakkaus kantaa ihmistä tämän olemisen keskellä. Ja joskus se traagisempi, eli rakkauden jano.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti