Jeninin aamut

Kaikki mitä tunnet, pidä se sisälläsi. 

Susan Abulhawan kirjassa toistuva lause liittyy alunperin synnytykseen. Se on kätilönä toimivan Dalian ohje tyttärelleen Amalille, kun tämä vaikeaa synnytystä seuratessaan tutustuu elämän inhorealismiin: älä oksenna ulos, vaikka koet mitä. Pidä sisälläsi. Lause jää elämään Amalin elämän vaiheissa ja lopulta kaikki tapahtuu suhteessa tähän äidin neuvoon. 

Jeninin aamut on kertomus palestiinalaisesta perheestä ja 1900-luvun jälkipuoliskon tapahtumista nykyisen Israelin ja Palestiinan alueella. Uuden ajan historian omituisimman valtion keinotekoisesta ja väkivaltaisesta luomisesta ja sen traagisista vaikutuksista valloitettujen palestiinalaisten elämään. Jeninin pakolaisleiristä, Amerikasta, muukalaisuudesta, rakkauden kaipuusta ja ennen kaikkea kaipuusta kotiin, sadunhohtoisia piirteitä saavan Ein Hodin oliivien sadonkorjuuseen.

Kirja ei pyri antamaan kokonaisvaltaista tai objektiivista kuvausta Palestiinan ja Israelin konfliktiin. Itse asiassa se herättää minussa kysymyksen: onko sellaista ylätason objektiivista kuvausta oikeastaan olemassakaan? Jos on, mihin sitä tarvitaan? Oikeastaanhan on vain ja ennen kaikkea juuri se taso, jossa kirja liikkuu: ihmisten, perheiden ja sukujen taso. Sisään kätketty ja ulos huudettu tuska, luodin aiheuttama haava, loppumaton kaipuu ja syväjäädytetty rakkaus, joissa "ylätason" poliittiset päätökset uusista sotilasoperaatioista inkarnoituvat tähän elämään. Ei muita tasoja lopulta olekaan. Siksi kirja kutsuu minua moraaliseen havahtumiseen: älä ulkoista itseäsi ihmisen hädästä. Se on todellisinta, mitä voit kohdata. Älä vetoa mihinkään ylätasoon, joka aiheuttaa vierelläsi inhimillistä tuskaa. Se taso on harhaa. 

Kaikki mitä tunnet, pidä se sisälläsi.

Villistä beduiinitytöstä, Daliasta, tulee sulkeutunut ja tunnelukkoinen äiti, joka ei kykene hellimään tytärtään kuin yöllä, tämän nukkuessa. Kun Amal kasvaa, kaikki toistuu: kaiken fundamentalistisen ja silmittömän väkivallan keskellä kasvanut Amal lopulta löytää itsensä silittelemästä Saraa tämän nukkuessa, kun ei päivällä siihen kykene. Kaikki mitä tunnet, pidä se sisälläsi. 

Oikeastaan koko kirja on lopulta yksi iso vastalause tuolle sisällä pitämiselle. Se antaa vahvan, runollisen ja traagisen palestiinalaisen huudon koko maailmalle. Samoin tekee päähenkilö Amal, palattuaan Amerikasta juurilleen pakolaisleirille: tytär Sara saa kokea, kuka hän on, eikä äidin rakkaus pysy enää sisällä. Silvottujen ruumiiden, PLO:n terroritekojen, pakolaisleirin joukkoteurastuksen ja päähenkilön kuolemankin keskellä kirjan viimeinen viesti, suorastaan saarna, on tämä: rakkaus on vahvempi. Rakkaus tulee ulos. Rakkaus vie kotiin. Rakkaus voittaa jopa kuoleman.

Neljäntienristeys

Määrittääkö ihmisen minuutta jokin autenttinen kokemus omasta olemisestaan, vai ehkä joku sisäänrakennettu käsitys siitä, mitä ihmisen kuuluu olla? Kysymyksen voisi ilmaista myös etiikan termeillä: seuraako olemisesta se, mitä pitäisi tehdä, vai ohjaako käsityksemme siitä, mitä meidän pitäisi olla tai tehdä sitä, mitä me olemme? 

Tommi Kinnusen kirjassa Neljäntienristeys on pariskunta, Lahja ja Onni. Molempia ohjaa elämässä vahva käsitys siitä, mitä heidän pitäisi olla. Käsitys on yhteneväinen, koska molemmille "pitäisi" määrittyy samoista aineksista: Koillismaan selkosten yhtenäiskulttuurista, lestadiolaisväritteisestä pietismistä, siveellis-kansallisesta ihanteesta. Jos molemmat täyttäisivät oman ihanteensa, löytyisi harmonia mitä luultavimmin sekä parisuhteessa että paikallisyhteisössä.

Ongelma tulee siinä, että he eivät ole sellaisia kuin pitäisi. Vastoin kaikkia "pitäisi"-käsityksiään Onni tajuaa olevansa homo. Tästä seuraa pitkäkestoinen perhehelvetti, jossa krooninen ristiriita ei ole vain parin välillä vaan molempien päiden sisällä. Jo edellisiltä sukupolvilta peritty puhumattomuuden ja ohi katsomisen kulttuuri patologisoivat ongelmat; niiden tavoitteena ei ole ainoastaan kelpo julkisivun ylläpitäminen, vaan - ehkä ennen kaikkea - pään sisäinen "näin tämän pitäisi olla"-illuusion ylläpitäminen. 

Todellisuus ei kuitenkaan muutu siksi, mikä sen pitäisi Lahjan ja Onnin mielestä olla. Se muuttuu päinvastaiseen suuntaan, johtuen juuri noista ihanteista kiinni pitämisestä. Ihanteet kääntyvät niiden vaalijia vastaan. Ne aiheuttavat ohi katsomisen ja vaikenemisen lisäksi järkyttävää tuskaa, masennusta ja lopulta itsemurhan. 

Entä, jos lähtisimme rohkeasti siitä, että ihmisen minuutta määrittää ensisijaisesti autenttinen kokemus itsestään ja sen saisi sanoa ääneen, ilman pelkoa? Sen jälkeen sitten kukin voisi miettiä, miten tämä kokemus suhteutuu vallitsevan ympäristön lausuttuihin ja lausumattomiin "pitäisi"-toiveisiin. Liian optimistista? 

Perhoskerääjä

Joel Haahtelan Perhoskerääjä vie minut erikoisiin olotiloihin. Joskus, kun kirja pitää otteessaan ja samalla koskettaa omia, syviä tuntoja, tuntee kuumeen nousevan kirjan edetessä. Perhoskerääjä jos mikä aiheutti tämän.

Tämä kirja kertoo rakkaudesta äitiin. Juonen ratkaisu on erikoinen: kaksi toisilleen tuntematonta miestä sidotaan tarinassa kryptisellä tavalla yhteen. Juoni rakentuu siitä, kun nuorempi mies yrittää selvittää suhdettaan tuntemattomaan, hänelle perinnön jättäneeseen mieheen. Yhteen heidät sidotaan näennäisesti perinnön kautta, mutta todellinen sitoja on äiti. Kummallakin omansa. 

Äidin menetys, varhaisen rakkauden kaipuu, loppuelämän tuska. Kysymys siitä, mikä kaikki voi elämässä järkkyä, kun tuo ensimmäinen rakkaus väkivaltaisesti katkaistaan. Ihminen vaeltaa Suomesta Saksaan ja Saksasta Suomeen etsiessään esimerkiksi suurta, valkoista perhosta. Tai oikeastaan äitiä. Tämän etsimisen Haahtela tekee upeasti. Hauraan kaunis kuva elämästä, unohduksesta, sielun universaaleimmista toiveista. Elämä kuin perhonen, kaunis ja hauras.

Viimeiset sivut luin kuumeenomaisesti, eläen päähenkilön tunteen sisällä, ollen kuin hän. Kaivaten kuin hän. Kirjan päätyttyä kuume ei heti hävinnyt, mutta sen rinnalle jäi elämään jokin eksistentiaalinen levollisuus. Jotakin aina selviää, jotakin jää kesken, ja se on luonnollinen olemisen tapa. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, yksin rakkaus  kantaa ihmistä tämän olemisen keskellä. Ja joskus se traagisempi, eli rakkauden jano.