Neljäntienristeys

Määrittääkö ihmisen minuutta jokin autenttinen kokemus omasta olemisestaan, vai ehkä joku sisäänrakennettu käsitys siitä, mitä ihmisen kuuluu olla? Kysymyksen voisi ilmaista myös etiikan termeillä: seuraako olemisesta se, mitä pitäisi tehdä, vai ohjaako käsityksemme siitä, mitä meidän pitäisi olla tai tehdä sitä, mitä me olemme? 

Tommi Kinnusen kirjassa Neljäntienristeys on pariskunta, Lahja ja Onni. Molempia ohjaa elämässä vahva käsitys siitä, mitä heidän pitäisi olla. Käsitys on yhteneväinen, koska molemmille "pitäisi" määrittyy samoista aineksista: Koillismaan selkosten yhtenäiskulttuurista, lestadiolaisväritteisestä pietismistä, siveellis-kansallisesta ihanteesta. Jos molemmat täyttäisivät oman ihanteensa, löytyisi harmonia mitä luultavimmin sekä parisuhteessa että paikallisyhteisössä.

Ongelma tulee siinä, että he eivät ole sellaisia kuin pitäisi. Vastoin kaikkia "pitäisi"-käsityksiään Onni tajuaa olevansa homo. Tästä seuraa pitkäkestoinen perhehelvetti, jossa krooninen ristiriita ei ole vain parin välillä vaan molempien päiden sisällä. Jo edellisiltä sukupolvilta peritty puhumattomuuden ja ohi katsomisen kulttuuri patologisoivat ongelmat; niiden tavoitteena ei ole ainoastaan kelpo julkisivun ylläpitäminen, vaan - ehkä ennen kaikkea - pään sisäinen "näin tämän pitäisi olla"-illuusion ylläpitäminen. 

Todellisuus ei kuitenkaan muutu siksi, mikä sen pitäisi Lahjan ja Onnin mielestä olla. Se muuttuu päinvastaiseen suuntaan, johtuen juuri noista ihanteista kiinni pitämisestä. Ihanteet kääntyvät niiden vaalijia vastaan. Ne aiheuttavat ohi katsomisen ja vaikenemisen lisäksi järkyttävää tuskaa, masennusta ja lopulta itsemurhan. 

Entä, jos lähtisimme rohkeasti siitä, että ihmisen minuutta määrittää ensisijaisesti autenttinen kokemus itsestään ja sen saisi sanoa ääneen, ilman pelkoa? Sen jälkeen sitten kukin voisi miettiä, miten tämä kokemus suhteutuu vallitsevan ympäristön lausuttuihin ja lausumattomiin "pitäisi"-toiveisiin. Liian optimistista? 

Perhoskerääjä

Joel Haahtelan Perhoskerääjä vie minut erikoisiin olotiloihin. Joskus, kun kirja pitää otteessaan ja samalla koskettaa omia, syviä tuntoja, tuntee kuumeen nousevan kirjan edetessä. Perhoskerääjä jos mikä aiheutti tämän.

Tämä kirja kertoo rakkaudesta äitiin. Juonen ratkaisu on erikoinen: kaksi toisilleen tuntematonta miestä sidotaan tarinassa kryptisellä tavalla yhteen. Juoni rakentuu siitä, kun nuorempi mies yrittää selvittää suhdettaan tuntemattomaan, hänelle perinnön jättäneeseen mieheen. Yhteen heidät sidotaan näennäisesti perinnön kautta, mutta todellinen sitoja on äiti. Kummallakin omansa. 

Äidin menetys, varhaisen rakkauden kaipuu, loppuelämän tuska. Kysymys siitä, mikä kaikki voi elämässä järkkyä, kun tuo ensimmäinen rakkaus väkivaltaisesti katkaistaan. Ihminen vaeltaa Suomesta Saksaan ja Saksasta Suomeen etsiessään esimerkiksi suurta, valkoista perhosta. Tai oikeastaan äitiä. Tämän etsimisen Haahtela tekee upeasti. Hauraan kaunis kuva elämästä, unohduksesta, sielun universaaleimmista toiveista. Elämä kuin perhonen, kaunis ja hauras.

Viimeiset sivut luin kuumeenomaisesti, eläen päähenkilön tunteen sisällä, ollen kuin hän. Kaivaten kuin hän. Kirjan päätyttyä kuume ei heti hävinnyt, mutta sen rinnalle jäi elämään jokin eksistentiaalinen levollisuus. Jotakin aina selviää, jotakin jää kesken, ja se on luonnollinen olemisen tapa. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, yksin rakkaus  kantaa ihmistä tämän olemisen keskellä. Ja joskus se traagisempi, eli rakkauden jano.