Kaikki mitä tunnet, pidä se sisälläsi.
Susan Abulhawan kirjassa toistuva lause liittyy alunperin synnytykseen. Se on kätilönä toimivan Dalian ohje tyttärelleen Amalille, kun tämä vaikeaa synnytystä seuratessaan tutustuu elämän inhorealismiin: älä oksenna ulos, vaikka koet mitä. Pidä sisälläsi. Lause jää elämään Amalin elämän vaiheissa ja lopulta kaikki tapahtuu suhteessa tähän äidin neuvoon.
Jeninin aamut on kertomus palestiinalaisesta perheestä ja 1900-luvun jälkipuoliskon tapahtumista nykyisen Israelin ja Palestiinan alueella. Uuden ajan historian omituisimman valtion keinotekoisesta ja väkivaltaisesta luomisesta ja sen traagisista vaikutuksista valloitettujen palestiinalaisten elämään. Jeninin pakolaisleiristä, Amerikasta, muukalaisuudesta, rakkauden kaipuusta ja ennen kaikkea kaipuusta kotiin, sadunhohtoisia piirteitä saavan Ein Hodin oliivien sadonkorjuuseen.
Kirja ei pyri antamaan kokonaisvaltaista tai objektiivista kuvausta Palestiinan ja Israelin konfliktiin. Itse asiassa se herättää minussa kysymyksen: onko sellaista ylätason objektiivista kuvausta oikeastaan olemassakaan? Jos on, mihin sitä tarvitaan? Oikeastaanhan on vain ja ennen kaikkea juuri se taso, jossa kirja liikkuu: ihmisten, perheiden ja sukujen taso. Sisään kätketty ja ulos huudettu tuska, luodin aiheuttama haava, loppumaton kaipuu ja syväjäädytetty rakkaus, joissa "ylätason" poliittiset päätökset uusista sotilasoperaatioista inkarnoituvat tähän elämään. Ei muita tasoja lopulta olekaan. Siksi kirja kutsuu minua moraaliseen havahtumiseen: älä ulkoista itseäsi ihmisen hädästä. Se on todellisinta, mitä voit kohdata. Älä vetoa mihinkään ylätasoon, joka aiheuttaa vierelläsi inhimillistä tuskaa. Se taso on harhaa.
Kaikki mitä tunnet, pidä se sisälläsi.
Villistä beduiinitytöstä, Daliasta, tulee sulkeutunut ja tunnelukkoinen äiti, joka ei kykene hellimään tytärtään kuin yöllä, tämän nukkuessa. Kun Amal kasvaa, kaikki toistuu: kaiken fundamentalistisen ja silmittömän väkivallan keskellä kasvanut Amal lopulta löytää itsensä silittelemästä Saraa tämän nukkuessa, kun ei päivällä siihen kykene. Kaikki mitä tunnet, pidä se sisälläsi.
Oikeastaan koko kirja on lopulta yksi iso vastalause tuolle sisällä pitämiselle. Se antaa vahvan, runollisen ja traagisen palestiinalaisen huudon koko maailmalle. Samoin tekee päähenkilö Amal, palattuaan Amerikasta juurilleen pakolaisleirille: tytär Sara saa kokea, kuka hän on, eikä äidin rakkaus pysy enää sisällä. Silvottujen ruumiiden, PLO:n terroritekojen, pakolaisleirin joukkoteurastuksen ja päähenkilön kuolemankin keskellä kirjan viimeinen viesti, suorastaan saarna, on tämä: rakkaus on vahvempi. Rakkaus tulee ulos. Rakkaus vie kotiin. Rakkaus voittaa jopa kuoleman.
Pavel Pawlikovskin elokuva Ida (hyvä!!!) liikkuu myös jännästi äärimmäisen henkilökohtaisen ja täysin julkisen/yleisen tason välissä. Se tuli tästä analyysistä hakematta mieleen.
VastaaPoistaVoisi luulla, että äärimmäisen henkilökohtaisesta olisi pitkäkin matka ”julkisen vallan” ytimeen, mutta ei. Yhden (tai kahden) ihmisen pienen, ihmisenkokoisen elämän kuvaus onkin lopulta erittäin tarkkanäköinen kuvaus koko Puolan valtion vaiheista II maailmansodan jälkeen. Kertomus ei ehkä tulisi läheskään niin iholle, jos se olisi pyritty kuvaamaan jotenkin objektiivisesti, useamman ihmisen näkökulmasta - samalla olisi oletettu, että olisi tosiaan olemassa joku useamman ihmisen muodostama ylätaso, kollektiivi, josta voidaan puhua ikään kuin yksittäisenä toimijana. Tällaista historian kuvaustahan maailma on muuten täynnä. Yhtä passiivia, usein vielä melko deterministisellä painotuksella. Vaikka jokaisen (poliittisen) päätöksen takana on yksittäisiä ihmisiä, jotka jostain syystä päätyvät toimimaan jollain tietyllä tavalla.
Selvää kai on, että tuon kollektiivisen ylätason olemassaoloon uskovat ja sitä ylläpitävät sekä ne henkilöt, jotka ajattelevat edustavansa sitä, että ne henkilöt, joihin valtaa käytetään. Tuossa Idassa on melkoinen kertomus myös siitä, mitä henkilölle tapahtuu siinä vaiheessa, kun ylätaso romahtaa (pariinkin kertaan), ja ihmiselle kirkastuu, että hän on yksilö, joka on vastuussa omista teoistaan – pystyy sitten kantamaan niiden seurauksia tai ei. Ja tässä kohtaahan vois sanoa pari sanaa esim. ensimmäisen Mooseksen kirjan teemoista, syntiinlankeemuskertomuksesta ja vapaasta tahdosta... Huh, kyllä se Mooses tiesi mistä puhui. Siis täähän on uskomattoman klassinen aihe. Sama problematiikka toistuu isommissa ja pienemmissä yhteisöissä eri aikakausina.